Mä oon niin kyllästyny. Niin kyllästyny tähän esittämiseen. Näihin helvetin kulisseihin. Päiväst toiseen esittää et kaikki on niin saatanan hyvin, eikä näytä mitä oikeesti aattelee. Ei näytä milt oikeesti tuntuu.

Mä nimittäin hajoon. Mä hajoon niin pahasti. Oon niin kauan jo yrittäny peitellä. Sitä ei vaan kestä enää. Sitä ei vaan jaksa enää. Ehkä pitäis vaan luovuttaa. Nimittäin elämäs. En halua sanoo tai näyttää kellään mitään koska se vaivaa niit turhaan ja kukaan ei ees ota tosissaan. TAAS SE ANGSTAA.

Sitä lausetta en kestä. Enkä mitään muitakaa. En välttämät ees tahdo parantua. En ees tahdo et kaikki ois hyvin. Tai tahdon. Tai en tiiä. Hajoon.

Mitä jos sitä ihan oikeesti vaan luovuttas? Mitä mä siinä menetän? Jos vaan lähtis pois... pois. Kuolis. Mitä se haittais? Ja ketä se haittais. Kaveri ihmetteli et miks en yhtään pelkää olla yhen kaverin kyyissä autossa ku se kuski pelkäs itekki ihan saatanasti ku se ajo niin kovaa. Mua ei pelottanu. Koska mulla ei ollu mitään syytä pelätä. Eihän siinä voi pelätä muuta ku henkesä puolesta ja eihän se mua kiinnosta. Mua ei yhtään haittaa vaikka kuolisin. En välitä siitä. Ei mulla oo melkeen mitään syytä elää. Paitsi ehkä yks ihminen. Ja se tässä eniten hajottaakin.

Nimittäin rakkaus.